Uusi vuosi, uudet kujeet ja niin pois päin. Ja taas liian moni ihminen tekee uuden vuoden lupauksia, joita he eivät pidä. Tyyliin ´´minä lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että vietän 100 päivää tipatonta.´´ Just joo, ja kaikki uskoo. Kumpa edes itse uskoisitte lupauksiinne. Ehheh, viiikko tipatonta, mutta sitten täytyy kyllä mennä baariin kavereitten kanssa. Kokeillaan siten ensi vuonna, ehheh. Minuakin naurattaa. Ja tämänkin varmaan kaikki uskoo. Ehheh.

Minä en tee uuden vuoden lupauksia, ei niistä ainakaan minulle ole mitään hyötyä. En tietenkään halveksu ihmisiä, jotka niitä tekee, mutta suosittelen tekemään lupauksia, joihin edes itse pystyy uskomaan. ;)

Ja taas asiasta kukkaruukkuun. Ajattelin tänään mussuttaa traumoistani, noista ärsyttävistä traumoita, jotka häiritsevät elämääni. Kaikki alkoi silloin, kun olin pieni. Olin paljon isovanhemmillani, (lue: aina kun oli mahdollista, olin heillä). Se oli minulle kuin toinen koti, toinen äiti ja toinen isä. Kaikki tai no ´´kaikki´´ oli ihan hyvin elämässäni ennen kuin mummoni sairastui. Hänen muistinsa heikkeni, sanoja alkoi katoamaan, kaikki oli vähän vaikeaa. Monien lääkäri käyntien jälkeen hänet laitettiin kamalalle vuodeosastolle. Vihasin sitä paikkaa, todella vihasin. Hoitajia ei kiinnostanut koskaan, mitä sanottavaa meillä oli, sillä heillä oli aina kahveepaussi. He syöttivät mummolleni liian kuumaa ruokaa, jolloin suu paloi pahasti. Hänen vuoteensa laitoja ei oltu aina nostettu ylös, jonka seurauksena hän tippui vuoteesta muutaman kerran = pahat, kipeät mustelmat. Joka päivä vihasin lähteä sairaalasta. En halunnut jättää häntä sinne. Mutta kuitenkin, häneltä hukkui lähes kaikki tieto. Loppujen lopuksi hän oli kasvis vuoteessa. Se ei ollut kiva näky pienestä lapsesta, 9 vuotiaasta lapsesta. Mutta asialle ei mahtanut mitään, aivoinfarkti vei rakkaan isoäitini. Hän kuoli puoli vuotta sairastumisen jälkeen. Hänen kuolemansa ei todellakaan ollut minulle helppo asia, eikä ole vieläkään....                                                            Erilaiset ´käytöshäiriöt´alkoivat vaivata minua. Pelkäsin lähteä pois kotoa, tai oikeastaan pelkäsin lähteä äidin luota, sillä ajattelin, että hänkin kuolee sillä aikaa, kun olen poissa. Kävin koulussa vielä ihan sujuvasti, mutta mihinkään ystävälle meno ei onnistunut. Omatunto käski aina kotiin, ei mihinkään muualle.  Nämä oireet alkoivat vähitellen kadota, kunnes tätini kuoli äkillisesti. Se nosti taas kaikki oireet esille, mutta paljon pahempina, kuin ne alunperin olivat. Edelleen minua ahdistaa se, että joku ihminen sanoo rakastavansa minua (siis minulle tärkeä ihminen). Pelkään todella paljon, että menetän minulle tärkeät ihmiset. Ja se luo taas elämääni lisää ongelmia. Nykyään voin mennä ystävilleni yms. ilman omantunnon kolkutuksia (tai ainakin ilman suuria sellaisia), mutta edelleen minua lievästi ahdistaa se, että joku sanoo pitävänsä minusta. Eikös ole hassua :D

Ja Jenni toivottaa kaikille