Ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tähän blogiin mitään. En tiedä, haluanko oikeasti kirjoittaa edes mitään, sillä pelkään. Pelkään sitä, että ´täydellinen´ isäni saisi tietää, mutta miten hän muka saisi tietää. Ei hän osaa tietokonetta käyttää. Jos sanon isääni alkoholistiksi, saan varmasti kuulla kunniani. Ihan varmasti. Sillä onhan hän herra täydellisyys, ei viina ole ikinä ollut mikään ongelma, eipä tietenkään, heh-fuckng-heh.

Voisin kertoa koko maailmalle, isäni on alkoholisti, ja siinä se. Mutta kukapa uskoisi, hänhän on täydellinen isä. Varsinkin isäni mielestä valehtelisin. Se johtaisi korkin aukeamiseen ja äitini syttelyyn asiasta, kuinka hän on minulle varmasti tuollaista puppua syöttänyt, ja minä vielä uskon! Ajatelkaa. Oma tytär sanoisi isäänsä alkoholistiksi. Oikeastikko?                Ja hah, sanon minä. Isäni on joko tyhmä tai itse valehtelia, alkoholi on hänen paras ystävänsä ollut aina. Alkoholiongelmainen narsisti. Narsisti varsinkin humalassa, muusta en tiedä, en keskustele hänen kanssaan yhtään mistään. Vaikka samassa asunnossa asutaankin.

Kaikki on vähän sekavaa, ahdistus on osa elämääni. Se iskee usein tilanteissa, joissa joku kertoo pitävänsä minusta. Se, se sekoittaa pääni. Muttei siitä tiedä kukaan, minä en vain puhu.