Alkoholistin lapsena tietyt asiat ahdistavat minua todella paljon. Alkoholisti ei ole käyttänyt väkivaltaa koskaan minuun, ei fyysistä, henkisestä en tiedä, en vain tiedä. Minun läheisiini väkivaltaa on käytetty. Mutta kukaan ei kerro minulle koko totuutta lapsuudestani tai menneisyydestä, ei kukaan. Vaikka kysyisin, puheen aihetta vaihdetan. Veljilleni asia on hyvin arka paikka, sekin kertoo minulle jo jotain. Olen kuunnellut ovien takana, seinien läpi, sängyssä maatessani ja kuunnellessani huutoa. Olen vain laskenut pienessä päässäni 1+1=2. Lapsuuteni on ollut osin parasta mitä toivoa sopii, toiselta kantilta katsottuna, monien traumojen jälkeen, elämäni ei ole aina ollut kivaa.

Olen saanut elämäni aikana useammatkin traumat, jotka huomaan kerta toisensa jälkeen turhista asioista ahdistuessani. Ahdistus, se penteleen piru. Se syövyttää aivoja, lamauttaa. Tärisen, päässäni pyörii, vatsaan sattuu, jännittää, ahdistaa, sattuu. Haluan poistua tilanteista, joissa koen ahdistuvani. Välttelen niitä tilanteita kaikin keinoin. Olen asiasta keskustellut vain yhden henkilön kanssa, ystäväni (vai mikä lie), kuitenkin minulle erittäin tärkeän ja rakkaan ihmisen kanssa. Ei hänkään koko totuutta tiedä, alkoholismista puhumattakaan. En vain halua asioista keskustella, tai en vain uskalla. Pelkään hänen pitävän minua sen jälkeen täysin hulluna, vaikken sitä ole. Ja taas kirjoitukseni lähti sivuraiteille, mutta anyway, tälläinen minä olen. Kuitenkin, ahdistus lamauttaa minut. Jäädyn paikoilleni. Pysähdyn. Sit mä vaan oon. Ajatus ei kulje tasaisesti, pääsää pyörii vain, että miten pakenisin tilanteesta. Välillä refleksitkin jäätyvät, välillä kaikki tapahtuukin liian nopeasti. Kaikki tulee todella lähelle minua, tavarat, sienät, kaikki kalusteet. Muttein ihmiset, ihmiset pysyvät kaukana. Muille näkymättömän, minulle näkyvän muurin tuolla puolen. Jään ulkopuolelle kaikesta, en vain osaa mennä mihinkään porukkaan. En vain osaa.