Moni ihmettelee, miksi niin harvat alkoholistien lapset pyytävät apua? Miksi he eivät keskustele koulussa opettajien kanssa, tai kerro terveydenhoitajalle, tai suvulle siitä mitä kotona tapahtuu. Miksi he ovat asioista hiljaa?

Lapset tarvitsevat vanhempiaan, ovat riippuvaisia heistä. Ja kaiken kaikkiaan lapset ovat lapsia. Jos alkoholi on ollut vahvasti osa lapsen elämää, ei ole helppoa erottaa mikä on normaalia ja mikä ei. Sillä lapset olettavat ensisijaisesti vanhempiensa olevan normaaleja, tavallisia vanhempia. Joten lapsesta voi olla ihan normaalia jos äiti sammuu iltaisin sohvalle, tai isä huutaa ja meuhkaa yöt. Lasta on helppo manipuloida, huijata, sekä käyttää hyväksi.

Vanhempien alkoholiongelmista puhumista ei auta sen aiheuttama häpeä.

 

Meidän perheessä on aina ollut alkoholi liikaa läsnä. Isäni on alkoholisti, humalassa narsisti, herra täydellisyys. Olen asiasta yrittänyt keskustella vanhempieni kanssa, mutta yhtä hyvään tulokseen pääsen puhuessani seinälle. Sillä meidän perheessä on kaikki tosi hyvin, ja jos ei hyvin niin ainakin ´ok´. Alkoholismi, kaikki sen tietää, ystävät, sukulaiset.  Se on kuin suuri peikko huoneessa, jonka kaikki näkevät, mutta kukaan ei puhu siitä.

En minä saa olla töykeä isälleni, minun pitää siivota hänen jälkensä. En saa sanoa hänelle mistään takaisin. Äitini huomauttaa minulle aina, jos käyttäydun tökerösti. Miksi? Miksi minun täytyisi kunnioittaa ja käyttäytyä sellaista ihmistä kohtaan hyvin, joka ei ansaitse sitä. Miksi minun täytyy kunnioittaa ihmistä joka ei kunnioita ketään, eikä mitään, paitsi _itseään_.

 

Joka taistelee hirviöitä vastaan,                                                                                                                                varokoon hän itse muuttumasta hirviöksi.                                                                                                                    ~ Nietzche

 

Olisihan se kauheaa, jos elämässä kaikki sujuisi. Jos kaikki valmistuisi ajallaan, ihmissuhteet toimisivat ja aina olisi kivaa. Täytyyhän elämässä olla rösöistäkin, jotta se sileä, parempi osa elämästä tuntuisi hyvältä. Mutta, mitäs sitten jos elämä on pelkkää vuorta ja monttua? Ei suoraa lähimaillakaan. Ja jos sitä suoraa näkyy, niin se on vain hetkellistä huumaa...

Miten ihminen jaksaa vain valittaa? Enkö voisi olla vaan onnellinen muiden puolesta? Eikö riittäisi, että ystävieni elämä sujuu? Vali vali, kitikiti. Taidan mennä ulos jäähdyttelemään tunteitani.

Uusi vuosi, uudet kujeet ja niin pois päin. Ja taas liian moni ihminen tekee uuden vuoden lupauksia, joita he eivät pidä. Tyyliin ´´minä lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että vietän 100 päivää tipatonta.´´ Just joo, ja kaikki uskoo. Kumpa edes itse uskoisitte lupauksiinne. Ehheh, viiikko tipatonta, mutta sitten täytyy kyllä mennä baariin kavereitten kanssa. Kokeillaan siten ensi vuonna, ehheh. Minuakin naurattaa. Ja tämänkin varmaan kaikki uskoo. Ehheh.

Minä en tee uuden vuoden lupauksia, ei niistä ainakaan minulle ole mitään hyötyä. En tietenkään halveksu ihmisiä, jotka niitä tekee, mutta suosittelen tekemään lupauksia, joihin edes itse pystyy uskomaan. ;)

Ja taas asiasta kukkaruukkuun. Ajattelin tänään mussuttaa traumoistani, noista ärsyttävistä traumoita, jotka häiritsevät elämääni. Kaikki alkoi silloin, kun olin pieni. Olin paljon isovanhemmillani, (lue: aina kun oli mahdollista, olin heillä). Se oli minulle kuin toinen koti, toinen äiti ja toinen isä. Kaikki tai no ´´kaikki´´ oli ihan hyvin elämässäni ennen kuin mummoni sairastui. Hänen muistinsa heikkeni, sanoja alkoi katoamaan, kaikki oli vähän vaikeaa. Monien lääkäri käyntien jälkeen hänet laitettiin kamalalle vuodeosastolle. Vihasin sitä paikkaa, todella vihasin. Hoitajia ei kiinnostanut koskaan, mitä sanottavaa meillä oli, sillä heillä oli aina kahveepaussi. He syöttivät mummolleni liian kuumaa ruokaa, jolloin suu paloi pahasti. Hänen vuoteensa laitoja ei oltu aina nostettu ylös, jonka seurauksena hän tippui vuoteesta muutaman kerran = pahat, kipeät mustelmat. Joka päivä vihasin lähteä sairaalasta. En halunnut jättää häntä sinne. Mutta kuitenkin, häneltä hukkui lähes kaikki tieto. Loppujen lopuksi hän oli kasvis vuoteessa. Se ei ollut kiva näky pienestä lapsesta, 9 vuotiaasta lapsesta. Mutta asialle ei mahtanut mitään, aivoinfarkti vei rakkaan isoäitini. Hän kuoli puoli vuotta sairastumisen jälkeen. Hänen kuolemansa ei todellakaan ollut minulle helppo asia, eikä ole vieläkään....                                                            Erilaiset ´käytöshäiriöt´alkoivat vaivata minua. Pelkäsin lähteä pois kotoa, tai oikeastaan pelkäsin lähteä äidin luota, sillä ajattelin, että hänkin kuolee sillä aikaa, kun olen poissa. Kävin koulussa vielä ihan sujuvasti, mutta mihinkään ystävälle meno ei onnistunut. Omatunto käski aina kotiin, ei mihinkään muualle.  Nämä oireet alkoivat vähitellen kadota, kunnes tätini kuoli äkillisesti. Se nosti taas kaikki oireet esille, mutta paljon pahempina, kuin ne alunperin olivat. Edelleen minua ahdistaa se, että joku ihminen sanoo rakastavansa minua (siis minulle tärkeä ihminen). Pelkään todella paljon, että menetän minulle tärkeät ihmiset. Ja se luo taas elämääni lisää ongelmia. Nykyään voin mennä ystävilleni yms. ilman omantunnon kolkutuksia (tai ainakin ilman suuria sellaisia), mutta edelleen minua lievästi ahdistaa se, että joku sanoo pitävänsä minusta. Eikös ole hassua :D

 

Ja Jenni toivottaa kaikille

Sää heittelee laidasta laitaan, vielä yksi päivä koulua, jonka jälkeen parin viikon vapaus alkaa. Mitähän sitä lomalla tekis? Aina kaikkia hienoja suunnitelmia tulee tehtyä, mutta loppujen lopuksi olet vain kotona, aina vain kotona. Onhan siinäkin puolensa. Tarpeeksi aikaa omille eläimille ja omalle elämälle. Olen pitemmän aikaa suunnitellut hankkivani uuden pitkäkorvan laumaani. Vieläkun tietäisi mistän sen hankkisi.... Olen suunnitellut hankkivani Urjalalaisesta kanilasta itselleni ainakin suurihopean joko tämän vuoden tai kevään aikana. Pahasti näyttää siltä, että useampi pitkäkorva meille heiltä muuttaisi. Suunnitelmat muuttuu aina matkalla. :D

 

Joulu tulla jolkottelee, ja minä laahustan perässä. Osa lahjoista ostamati, kaikki tekemäti. Kanila siivoamati. Huoh.... Voi että kun rakastan joulua.